Megatrendit tarkastelussa – mitä suurvaltakilpailu, kansainvälisen yhteistyön muutokset ja kamppailu yhteiskuntamallien uskottavuudesta voisi tarkoittaa suomalaiselle sotelle ja pelastustoimelle?
Copenhagen Institute for Futures Studiesin (CIFS) syyskuussa 2026 julkaisema Megatrends: The foundations of long-term change on lukemisen arvoinen raportti. Megatrendiraportteja tulee ja menee, mutta tämä oli käsittelytavaltaan sellainen, että se, ja sen kuvaamat muutokset kuuluu melkeinpä yleissivistykseen auttaessaan ymmärtämään maailmaa, jossa elämme ja teemme päätöksiä. Erityisnosto myös siitä, että raportti pysähtyy pohtimaan, mitä megatrendeillä oikeastaan tarkoitetaan ja mihin niitä voi käyttää.
Mikä on megatrendi?
Megatrendit ovat vuosikymmeniä jatkuvia rakenteellisia muutosvoimia, jotka muovaavat yhteiskuntien, organisaatioiden ja ihmisten toimintaolosuhteita. Ne eivät ennusta yksittäisiä tapahtumia, vaan auttavat hahmottamaan tulevaisuuden mahdollisuuksia ja rajoitteita.
Ajattelin käydä ainakin osan megatrendeistä sote-näkökulman kautta läpi, se kun on toisaalta maailma josta jotain ymmärrän, mutta myös ympäristö jossa on erityisen suuri tarve tulevaisuusymmärryksen laajentamiselle. Tässä kirjoituksessa tarkastelen raportin ensimmäisen megatrendiä ”Shifting World Order” eli muuttuvaa maailmanjärjestystä. CIFS kuvaa Yhdysvaltain johtaman yksinapaisen järjestyksen heikkenemistä ja vallan jakautumista useampiin keskuksiin. Samalla keskisuuret valtiot hakevat liikkumatilaa erilaisten kumppanuuksien väliltä, teknologinen kilpailu voimistuu ja kansainvälisen yhteistyön säännöistä sekä instituutioiden oikeutuksesta käydään kamppailua. Raportti kuvaa tätä muutosta erinomaisesti, kannattaa lukea! Auttaa myös ymmärtämään poimintojani.
Kokosin alle huomioitani siitä, mitä tämä voisi tarkoittaa suomalaiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle ja pelastustoimelle, ja koitan nostaa huomioita erityisesti hyvinvointialueita ajatellen. Mukana on jo näkyvän kehityksen jatkumista ja vaihtoehtoisia kehityskulkuja. Koitin myös heittäytyä luovaksi ja viedä ajatusta pidemmälle, ottaen mukaan vähän epämääräisempiäkin mahdollisuuksia😁
Tehokkuuden rinnalle tarvitaan kykyä kestää häiriöitä
Optimoinnista resilienssiin? Pienet varastot, korkeat käyttöasteet ja keskitetyt ratkaisut houkuttelevat, koska ne tuovat tehokkuutta ja säästöjä. Niiden mielekkyys riippuu kuitenkin siitä, millaisissa olosuhteissa järjestelmän oletetaan toimivan. Häiriöiden lisääntyessä tämä aikaisemmin ylimääräiseltä näyttänyt kapasiteetti voi osoittautua suorastaan välttämättömäksi pelivaraksi. Siirrytään just-in-time-ajattelusta kohti just-in-case-ajattelua? Tarvikkeita, osaamista ja toimintavaihtoehtoja tarvitaan myös sen varalle, että suunniteltu toimintatapa ei ole käytettävissä. Hyvinvointialueella se voi tarkoittaa vaihtoehtoisia toimitusreittejä, varajärjestelmiä, muunneltavia tiloja tai henkilöstön kykyä toimia useammassa tehtävässä.
Varautumiseen liittyy merkittäväkin taloudellinen ristiriita, sillä varastointi maksaa, hajauttaminen heikentää mittakaavaetuja ja käyttämätön kapasiteetti sitoo resursseja. Kaiken kahdentaminen ei ole järkevää, vaan olennaista voi olla tunnistaa, missä yhden ratkaisun pettäminen pysäyttäisi liian suuren osan toiminnasta. Ja myös löytää paikkoja, missä varautuminen ei vaikuta suuresti kustannuksiin. Huomioiden viime vuosien uutisointi ja keskustelu sote-henkilöstön tilasta nostaa myös tärkeän pointin – jos arjen toiminta edellyttää jo jatkuvaa venymistä, mistä saadaan voimia pitkäkestoisen häiriön hoitamiseen? Häiriönsietokykyä voi olla vaikea rakentaa sellaisen oletuksen varaan, että kuormittunut henkilöstö venyy tarvittaessa vielä lisää.

Soten merkitys kansalliselle turvallisuudelle korostuu
Sosiaali- ja terveydenhuolto on jo osa yhteiskunnan turvallisuutta. Suomessa kokonaisturvallisuuden ajatus perustuu viranomaisten, yritysten, järjestöjen ja kansalaisten yhteistoimintaan. Tämä lähtökohta näkyy myös vuonna 2025 hyväksytyssä Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (linkki). Muuttuva maailmanjärjestys voi kuitenkin tehdä tästä yhteydestä aiempaa näkyvämmän hyvinvointialueiden toiminnan suunnittelussa ja päivittäisessä johtamisessa. Lääkkeiden saatavuus, sairaaloiden energiahuolto, ensihoito, sosiaalipäivystys ja kotiin vietävät palvelut ovat kaikki osa yhteiskunnan kykyä jatkaa toimintaansa häiriöissä. Palvelujen jatkuvuus riippuu lisäksi monesta hyvinvointialueen ulkopuolella tehtävästä päätöksestä.
Otetaan esimerkiksi pitkittynyt sähkö- tai tietoliikennekatko. Se koskee yhtä aikaa sairaalaa, kotona hengityslaitetta käyttävää ihmistä, turvapuhelinpalvelua ja henkilöstön mahdollisuuksia saada tietoa asiakkaiden tilanteesta. Häiriön vaikutukset ylittävät nopeasti yksittäisen palvelun rajat. Hyvinvointialueen strategiaan tämä tuo kysymyksen siitä, mitä yhteiskunnan toimintakyvylle tapahtuu, jos jokin sen palveluista lakkaa toimimasta. Voiko vastaus voi vaikuttaa siihen, mitä pidetään kriittisenä kapasiteettina, millaisia riippuvuuksia hyväksytään ja mihin varautumisessa panostetaan?
Miten tämä muuten suhteutuu soten vaikuttavuudesta käytävään keskusteluun? Kotona asuvan ihmisen toimintakyky, läheisten jaksaminen ja mahdollisuus saada apua vaikuttavat siihen, millaista tukea hän tarvitsee pitkän häiriön aikana. Mielenterveyspalveluilla, kuntoutuksella ja sosiaalipalveluilla voi tätä kautta olla yhteys koko yhteiskunnan kriisinkestävyyteen? Samoin sillä, jääkö ihminen ongelmiensa kanssa yksin vai onko hänellä yhteys muihin ja kokemus avun saatavuudesta. Antaisiko tämä syyn laajentaa soten vaikuttavuudesta käytävää keskustelua? Hoitotulosten ja kustannusten rinnalla voidaan tarkastella väestön toimintakykyä, keskinäistä luottamusta ja kykyä auttaa muita poikkeavissa tilanteissa.
Sote ja järjestöt voivat vahvistaa demokratian kestävyyttä
CIFS liittää maailmanjärjestyksen muutokseen kilpailun siitä, millaiset hallintomallit kykenevät tuottamaan ihmisille hyvän elämän. Tästä näkökulmasta sosiaali- ja terveyskeskuksessa asioiminen tai pelastustoimen kohtaaminen on myös tilanne, jossa ihminen arvioi yhteiskunnan toimintaa. Avun saaminen ja oikeudenmukainen kohtelu voi vahvistaa kokemusta siitä, että yhteiset instituutiot toimivat ja että itse kuuluu niiden piiriin, ja toisaalta toistuvat kokemukset sivuuttamisesta voi rapauttaa tätä luottamusta. Yhteys demokratian kannatukseen ei tietenkään ole suoraviivainen, mutta palvelujärjestelmän arkisia kohtaamisia kannattaa tarkastella myös tästä suunnasta.
Sotejärjestöillä on tässä oma, keskeinen tehtävänsä. Ne kokoaa ihmisiä yhteen, mahdollistaa vertaistuen ja vapaaehtoistoiminnan sekä auttaa tuomaan kokemuksia julkiseen keskusteluun. Järjestön kautta yksittäisestä palvelujen käyttäjästä voi tulla yhteisiin asioihin vaikuttava kansalainen ja samalla julkinen valta saa kuulla sellaisten ihmisten näkemyksiä, joiden ääni muuten jäisi vähälle. Tätä tehtävää on kuitenkin vaikea nähdä, jos järjestöjä arvioidaan pääasiassa palveluntuottajina. Toiminta voi näyttää tehottomalta, jos mittariksi valitaan vain tuotettujen suoritteiden määrä suhteessa kustannuksiin ja sivuutetaan se, mitä osallistuminen, yhteisöllisyys ja edunvalvonta merkitsevät kansalaisyhteiskunnalle. Tässä valossa sotejärjestöjen leikkaukset ovat hyvin huolestuttavia. Järjestötoiminnan vaikuttavuutta pitää ehdottomasti arvioida, mutta arvioinnin on tunnistettava järjestöjen tehtävien laajuus ja luonne. Demokraattisen kansalaisyhteiskunnan ylläpitäminen on osa tätä kokonaisuutta, ja siihen kuuluu myös vallanpitäjien arvosteleminen, ei pelkästään viranomaisten toiminnan tukeminen.
Hankinnoista tulee yhä selvemmin geopoliittisia päätöksiä
Laitteen, lääkkeen tai tietojärjestelmän hankinnassa joudutaan tietyssä mielessä myös valitsemaan riippuvuuksia. Esimerkiksi komponenttien valmistus, ohjelmistojen päivitys ja datan hallinta on kysymyksiä, joiden merkitys kasvaa maailmassa, jossa kauppaa, teknologiaa ja taloudellisia suhteita voidaan käyttää painostuksen välineinä. Trump on huolehtinut siitä, että riippuvuus amerikkalaisista ohjelmistoista on noussut keskusteluun ja sen, ettei näiden avulla geopoliittinen kiristäminen ole enään Overtonin ikkunan ulkopuolella.
Hyvinvointialueen kannalta olennaisia ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi mahdollisuus siirtää tiedot toiseen järjestelmään, saada varaosia useasta lähteestä ja jatkaa kriittistä toimintaa ilman yhteyttä valmistajan palveluun. Tällaiset ominaisuudet voivat jäädä vähälle huomiolle, jos tarkastelu painottuu hankintahintaan ja tämänhetkiseen suorituskykyyn. Yksittäisen hankintayksikön kyky selvittää monimutkaisia kansainvälisiä riippuvuuksia lienee kuitenkin rajallinen. Mikä johtanee siihen, että tähän tarvitaan yhteistä tietopohjaa ja valtakunnallista tukea. Vastuu strategisesta riippuvuudesta ei voi käytännössä jäädä vain sille työntekijälle, joka valmistelee seuraavan kilpailutuksen? Voiko olla, että tähän myös jossain vaiheessa alueellisia toimijoita velvoitetaankin – enää ei saa tehdä tiettyjä kriittisiä hankintoja ilman yhteistyötä kansallisen geopoliittisia riippuvuuksia tarkastelevan yksikön kanssa?
Tässä on myös positiiviseksi nähtävä näkökulma – strategisten riippuvuuksien vähentäminen voi lisätä kotimaista tuotantoa, eurooppalaisia kumppanuuksia ja innovaatioita, joita voidaan myöhemmin myös viedä muualle.
Hyvinvointialue voi osallistua geopolitiikkaan sitä tarkoittamatta
Liittyen edelliseen huomioon, hyvinvointialue ei harjoita ulkopolitiikkaa, mutta sen päätöksillä voi silti olla kansainvälisiä vaikutuksia. Se ostaa teknologiaa, käyttää tiettyjä alustoja, osallistuu tutkimusyhteistyöhön ja rekrytoi henkilöstöä myös Suomen ulkopuolelta. Vaikka yksittäisen organisaation vaikutus maailmanjärjestykseen on pieni, niin useiden julkisten organisaatioiden tehdessä samansuuntaisia valintoja ne vahvistavat tiettyjen toimittajien markkina-asemaa, teknologioiden käyttöä ja osaamisen virtoja. Julkinen kysyntä voi osaltaan rakentaa vaihtoehtoja tai syventää jo muodostuneita riippuvuuksia.
Geopoliittinen toimijuus on tässä ennen kaikkea seurausten tunnistamista. Hyvinvointialueiden ei tarvitse kuvitella voivansa ohjata suurvaltojen suhteita, mutta ne voivat tunnistaa, millaisia kansainvälisiä rakenteita niiden omat valinnat tukevat ja missä yhteistyö muiden hankkijoiden kanssa lisäisi vaikutusmahdollisuuksia.
Rauhan ”osingon” päättyminen haastaa hyvinvointivaltion rahoitusta
CIFS kuvaa kylmän sodan jälkeistä rauhan osinkoa (peace divident) – puolustusmenojen suhteellinen väheneminen vapautti monissa länsimaissa resursseja muihin tarkoituksiin. Kasvavat sotilaalliset menot muuttavat tätä asetelmaa. Myös Suomessa puolustusmenojen nousu rasittaa julkista taloutta. Puolustus ja sote kilpailevat siten osaltaan samasta julkisesta rahoituksesta. Ja turvallisuusmenojen kasvu lisää painetta tehdä valintoja tilanteessa, jossa palvelutarpeetkin kasvavat.
Rahoituksen rinnalla kiinnostaa se, miten kansalaisten suhtautuminen hyvinvointivaltioon kehittyy. Aletaanko palvelujen heikennykset hyväksyä ulkoisen turvallisuuden välttämättömänä hintana? Tai vahvistuuko vaatimus siitä, että yhteiskunnan pitää huolehtia ihmisistä juuri epävarmoina aikoina? Mielipide tuskin kehittyy yhtenäiseen suuntaan. Ihmiset voivat kannattaa samanaikaisesti vahvaa puolustusta ja kattavia julkisia palveluja, mutta olla eri mieltä niiden rahoituksesta. Jos palvelut heikkenevät, osa saattaa etsiä turvaa yksityisistä ratkaisuista ja osa vaatia julkisen vastuun vahvistamista. Eli periaatteessa tämä tulee käynnissä olevaan keskusteluun siitä, mitä hyvinvointivaltiolta odotetaan. Pidetäänkö universaaleja palveluja edelleen yhteisenä sitoumuksena vai muuttuuko käsitys siitä, millainen turva kuuluu kaikille? Tässä mielessä maailmanjärjestyksen muutos voi ulottua huomattavasti seuraavaa talousarviota syvemmälle.
Pelastustoimen moniin uhkiin varautuva rooli korostuu
Pelastustoimi varautuu jo erilaisiin onnettomuuksiin ja poikkeusoloihin, ja sillä on keskeinen tehtävä väestönsuojelussa. Muuttuva maailmanjärjestys voi silti vahvistaa tarvetta tarkastella sen toimintaa niin sanotusta all hazards -näkökulmasta, eli siitä, että samoja perusvalmiuksia tarvitaan erilaisista syistä syntyvien häiriöiden hallintaan. Sataman tulipalo, tietoliikennehäiriö ja sähkökatko voivat liittyä onnettomuuteen, luonnonilmiöön tai tahalliseen toimintaan. Alkuvaiheessa syy voi olla epäselvä, vaikka ihmisiä pitää jo pelastaa, tiloja evakuoida ja välttämättömiä palveluja turvata. Useita häiriöitä voi myös ilmetä samanaikaisesti.
Tämä korostaa yhteistä tilannekuvaa ja yhteistyötä, mikä on käsittääkseni Suomessa tosi hyvällä tasolla. Tarvitaan kykyä toimia epäselvässä tilanteessa sekä päivittää arviota tiedon karttuessa. Häiriön alkuperän selvittäminen tapahtuu viranomaisten yhteistyössä. Hyvinvointialueelle tämä voi tarkoittaa, että mm. soten, pelastustoimen, poliisin ja rajavartiolaitoksen yhteisiä harjoituksia, jatkuvuussuunnittelua ja johtamista pitää kehittää entistä tiiviimmin. Hallinnollisten vastuiden rinnalla on ymmärrettävä, miten toimintojen keskinäiset riippuvuudet vaikuttavat ihmisten turvallisuuteen.
Terveyden geopoliittiset määrittäjät
Kansanterveydessä tarkastellaan terveyden sosiaalisia määrittäjiä (social determinants of health), kuten toimeentuloa, asumista ja elinoloja. Tuleeko maailmanjärjestyksen kehityksen myötä pohtia rinnalla terveyden geopoliittisia määrittäjiä, eli sitä, miten valtioiden suhteet ja kansainväliset riippuvuudet välittyvät ihmisten arkeen ja terveyteen. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa kansainvälinen kriisi katkaisee lyhyessä ajassa useita kriittisiä toimitusreittejä – tämän johdosta Suomessa samanaikaisesti elinkustannukset nousee, lääkkeiden saatavuus vaikeutuu ja toimeentuloon sekä mielenterveyteen liittyvä avuntarve kasvaa. Samalla julkisen talouden mahdollisuudet vastata tilanteeseen heikkenevät.
Hyvinvointialue kohtaisi tällöin palvelutarpeen muutoksen, jota väestön ikärakenteeseen tai aikaisempaan palvelujen käyttöön perustuva ennakointi ei yksin tavoittaisi. Muutos saisi alkunsa kaukana alueen ulkopuolella mutta näkyisi sosiaalipalveluissa, lääkehoidon jatkuvuudessa ja päivystyksissä. Nämä on lähellä sosiaalisia määrittäjiä, mutta keskeinen ero on nopeus ja mittaluokka – terveyden geopoliittiset määrittäjät ohjaa tutkimaan yhteisvaikutuksia, eli sitä, mitä tapahtuu, jos useat yleensä erillisinä tarkastellut riskit toteutuvat yhtä aikaa.
Moninapainen lääketiede
Toinen pidemmälle viety ajatus on, että geopoliittinen eriytyminen ulottuisi lääketieteellisen tiedon tuottamisen, jakamisen ja hyväksymisen järjestelmiin.
Lääketiede ei toki nykyisinkään ole täysin yhtenäinen kokonaisuus, sillä tutkimuksen painotukset, hyväksymismenettelyt ja hoitosuositukset vaihtelee maittain. Kansainvälisessä tutkimusyhteistyössä on silti vahva pyrkimys siihen, että havaintoja voidaan arvioida ja käyttää yli valtiorajojen.
Mutta mitä jos suurvaltojen ympärille rakentuvat verkostot alkais eriytyä nykyistä voimakkaammin, ja sen seurauksena tutkimusaineistot, tekoälymallit ja keskeiset tietopalvelut olisi käytettävissä vain tietyissä kumppanimaissa. Yhteistyötä rajoitettaisiin ja voi olla, että tuotettuun tietoon alettaisiin suhtautua ensisijaisesti sen alkuperän perusteella. Hyvinvointialueelle seuraukset vois näkyä ainakin uusien hoitojen ja teknologioiden saatavuudessa ja tutkimusyhteistyön mahdollisuuksissa. Tiedon luotettavuuden rinnalle nousisi entistä useammin kysymys siitä, mihin tietoon ylipäätään päästään käsiksi.
Hyvinvointivaltion tarkoitusta voisi perustella uudesta näkökulmasta
Lopetataan melko positiiviseen näkökulmaan! Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on perusteltu muun muassa tasa-arvolla, sosiaalisilla oikeuksilla ja yhteisellä vastuulla. Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä niiden rinnalle voi vahvistua perustelu yhteiskunnan strategisesta toimintakyvystä. Tässä ajattelussa väestön terveys, toimivat palvelut, luottamus ja kokemus oikeudenmukaisuudesta auttaa yhteiskuntaa kestämään painostusta ja kriisejä. Hyvinvointivaltio voidaan nähdä osana sitä, mikä tekee yhteiskunnasta vaikeammin horjutettavan. Yhteiskunnan liimaa alkaisi kertyä viimeisten vuosien aikana syntyneisiin rakoihin. Ajatus ei ole Suomessa uusi, mutta se voi saada enemmän painoa poliittisessa keskustelussa ja resurssien kohdentamisessa.
Tämä voisi vahvistaa soten ja järjestöjen asemaa, mutta samalla myös muuttaa sitä, mitä niiden toiminnassa arvostetaan. Jos rahoitusta perustellaan yhä useammin turvallisuudella, alammeko suosia palveluja, joiden yhteys kansalliseen toimintakykyyn on helpointa osoittaa? Miten käy ihmisille ja tarpeille, jotka eivät tähän suoraan uppoa? Eli samalla kun tunnistettaisiin hyvinvointivaltion turvallisuutta vahvistavat vaikutukset, olisi pidettävä kiinni myös siitä, että ihmisellä on oikeus hoivaan, apuun ja ihmisarvoiseen elämään myös silloin, kun hänen tukemiselleen ei löydy kansallisesti strategista perustelua.
Pitkä teksti, kiitos jos luit tänne asti! Jos et ole vielä lukenut megatrendiraporttia, niin täältä löytyy: https://www.cifs.dk/read-listen/reports-knowledge/megatrends
Vastaa