Alustavia havaintoja Radikaalit teknologiat -GPT:n testailusta julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon näkökulmasta
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on kehittänyt Radical Technology Inquirer eli RTI-menetelmää vuodesta 2012 lähtien ennakoidakseen, miten teknologinen murros voi muuttaa yhteiskuntaa seuraavien vuosikymmenten aikana. Menetelmän kiinnostavuus ei ole vain kehittyvien teknologioiden listauksessa, vaan teknologioiden tarkastelussa suhteessa yhteiskunnan keskeisiin toimintoihin – miten pidämme yllä terveyttä, hankimme tietoa, opimme, teemme päätöksiä, liikumme, työskentelemme ja olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.
Radikaalit teknologiat -julkaisutilaisuus oli eilen (27.5.26), ja olen julkaisuun kuuluvaa Radikaalit teknologiat GPT:tä testaillut nyt parina päivänä hyvinvointialueiden näkökulmasta. Tarkoituksena oli valmiin, pitkälle menevän analyysin sijaan katsoa, millaisia kysymyksiä nousee esiin, jos radikaaleja teknologioita tarkastellaan julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon johtamisen, strategian, osaamisen, arvojen, verkostojen ja toimintalogiikoiden näkökulmasta. Linkit raporttiin ja GPT:hen löytyy täältä.
RTI-menetelmä ei kerro, mitkä teknologiat toteutuvat varmasti, missä aikataulussa tai millä vaikutuksilla. Sitä kannattaa ennemmin ajatella strategisena karttana joka auttaa tunnistamaan mahdollisia muutoksia, jännitteitä, riippuvuuksia ja heikkoja signaaleja ennen kuin ne näkyvät arjen palvelutuotannossa.
Hyvinvointialueiden kannalta tämä on olennainen ero. Jos raporttia luetaan teknologialistana, tuloksena on kysymys siitä, millaisia teknologioita pitää olla hankkimassa ja milloin. Jos sitä luetaan laajempana ennakoinnin aineistona, nousee esiin kysymykset siitä, mitkä nykyisen palvelujärjestelmän, osaamisen, tiedonhallinnan ja johtamisen oletukset voivat muuttua epävakaiksi, jos nämä teknologiat kypsyvät ?
Tässä tekstissä kokoan RTI GPT:n testailun huomioita kuudesta eri näkökulmasta – teknologiat, henkilöstön osaaminen, jaetut arvot, paradigmojen muutos, yhteistyö ja verkostot sekä strateginen hyödyntäminen. Keskustelut venyivät melko pitkiksi, mutta koitin saada tähän tärkeimmät asiat.
1. Teknologioita ei kannata seurata yksittäisinä laitteina
Hyvinvointialueen näkökulmasta radikaaleja teknologioita ei kannata tarkastella ensisijaisesti yksittäisinä laitteina tai sovelluksina. Yksittäinen robotti, tekoälytyökalu, sensori tai potilassovellus voi olla kiinnostava, mutta harvoin se yksin muuttaa palvelujärjestelmän logiikkaa. Muutos syntyy todennäköisemmin teknologiakimpuista – tekoälyn, sensoroinnin, datan siirrettävyyden, genomitiedon, kotiseurannan, robotiikan ja yhteentoimivuuden yhdistelmistä.
Tämä muuttaa myös johtamiskysymystä. Hyvinvointialueen ylimmän johdon ei pitäisi kysyä vain, mitä teknologioita maailmalla kehitetään. Tärkeämpi kysymys on, mitkä teknologiakimput voivat muuttaa hoidon järjestämisen logiikkaa.
Esimerkiksi tekoäly ei ole yksi asia. Se voi liittyä triageen, diagnostiikkaan, hoitosuosituksiin, kirjaamiseen, mielenterveyden tukeen, hallinnolliseen työhön, resurssiohjaukseen ja kotiseurannan hälytyksiin. Jokaisessa käyttökohteessa kysymykset ovat erilaisia – mikä on näytön taso, kuka vastaa virheestä, mikä on ihmisen rooli, miten mallia auditoidaan, miten vinoumia seurataan ja mitä potilaalle kerrotaan tekoälyn roolista?
Sama koskee yksilöllistä lääketiedettä ja genomidiagnostiikkaa. Niiden mahdollinen merkitys ei rajoitu yksittäisiin testeihin. Ne voivat muuttaa ehkäisyä, diagnostiikkaa, hoidon valintaa, seulontaa, riskienhallintaa ja hoitopolkujen priorisointia. Samalla ne avaavat vaikeita kysymyksiä yhdenvertaisuudesta, datan käytöstä, geneettisen tiedon tulkinnasta, potilaan odotuksista ja siitä, mikä kuuluu julkiselle ja mikä yksityiselle sotelle.
Kotiseuranta ja yksityisyyttä suojaava sensorointi ovat toinen esimerkki. Puettavat laitteet, kotisensorit, älyinhalaattorit, implantit ja erilaiset ympäristön sensorit voivat siirtää havainnointia ja tulkintaa pois vastaanotoilta ja laitoksista. Tämä voi parantaa varhaista tunnistamista ja tukea kotona asumista. Mutta se voi myös tuottaa hälytyskuormaa, vääriä positiivisia, valvonnan kokemusta, epäselviä vastuita ja uudenlaisia tietoturvariskejä. Tästä on jo Suomessa kokemuksia, kun teknologiaa on jo osittain käytössä.
Siksi ensimmäinen toimenpide ei ole teknologian ostaminen vaan toimintamallin määrittely. Kuka reagoi hälytyksiin? Mikä data on kliinisesti merkityksellistä? Mitä jätetään huomiotta? Kuka vastaa, jos järjestelmä ei huomaa olennaista muutosta? Miten toimitaan, jos yhteydet katkeavat? Milloin kotiseuranta on tukea ja milloin se alkaa muistuttaa valvontaa?
Vastaava logiikka koskee yhteentoimivuutta. Jos jokainen laite, sovellus ja järjestelmä toimii omana suljettuna ympäristönään, teknologiakehitys voi lisätä pirstaleisuutta sen sijaan, että se parantaisi palvelujen jatkuvuutta. Siksi avoimet rajapinnat, datan vietävyys, auditointilokit, identiteetinhallinta ja selkeä datan omistajuus eivät ole teknisiä yksityiskohtia, vaan tulevan palvelujärjestelmän perusrakenteita.
Hyvinvointialueen strateginen riski ei siis ole se, että jokin yksittäinen teknologia jää huomaamatta vaan että tekoäly, sensorointi, genomitieto, yhteentoimivuus, robotiikka ja datan siirrettävyys kehittyvät nopeammin kuin organisaation kyky johtaa, arvioida ja hyödyntää niitä.
2. Osaaminen ei ole vain koulutusten järjestämistä
Toinen havainto liittyy henkilöstön osaamiseen. Hyvinvointialueen osaamisen kehittämistä ei kannata ajatella enää vain koulutuksina, tutkintoina ja täydennyskoulutuspäivinä. Teknologinen murros haastaa laajemmin sen, miten osaamista tunnistetaan, päivitetään, todennetaan ja johdetaan.
Perinteinen järjestelmä nojaa vahvasti muodollisiin tutkintoihin, säänneltyihin ammattirooleihin ja vakiintuneisiin pätevyyksiin. Nämä eivät katoa, eikä niiden pidäkään. Julkisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa ammattipätevyydellä, sääntelyllä ja vastuulla on painavat perusteet. Mutta raportin mukaan niiden rinnalle tulee kysymykseksi, että mitä henkilö osaa tehdä nyt, missä kontekstissa, millä teknologioilla, millä luotettavuudella ja miten se voidaan todentaa?
Tämä näkyy erityisesti tekoälyssä. Tekoälyosaaminen ei tarkoita vain sitä, että työntekijä osaa käyttää jotakin generatiivista tekoälytyökalua. Sote-kontekstissa tekoälyosaamiseen kuuluu ainakin kyky ymmärtää, milloin tekoälyn ehdotusta voi käyttää, milloin sitä pitää epäillä, miten virhe havaitaan, miten vastuu määritellään, miten potilaalle selitetään tekoälyn rooli ja miten vältetään automaatiovinouma.
Osaamistarve on eri silloin kun tekoälyä käytetään kirjaamisen tukena kuin käytetään kliinisen päätöksenteon tukena. Jos sitä käytetään etäseurannan hälytyksissä, osaamistarve liittyy myös datan tulkintaan, priorisointiin, hälytysväsymykseen ja työn organisointiin. Sama yleissana, tekoäly, peittää alleen hyvin erilaisia vastuu- ja osaamisrakenteita.
Osaamisen muutos ei rajoitu tekoälyyn. Kotiseuranta ja sensorointi muuttavat perustyön osaamista. Henkilöstön pitää ymmärtää, mitä sensoridata kertoo ja mitä se ei kerro. Pitää osata erottaa hyödyllinen signaali kohinasta. Pitää tietää, miten potilaan itse tuottamaa dataa käsitellään ilman, että ammatillinen arviointi ohitetaan. Lisäksi pitää varmistaa, ettei teknologia lisää eriarvoisuutta niiden välillä, jotka osaavat, haluavat ja pystyvät käyttämään laitteita, ja niiden välillä, jotka eivät pysty.
Genomiikka ja yksilöllinen lääketiede puolestaan vaativat uudenlaista peruslukutaitoa. Kaikista sote-ammattilaisista ei tule näiden asiantuntijoita, mutta yhä useamman pitäisi ymmärtää mm. milloin tieto on kliinisesti käyttökelpoista ja mitä näiden suhteen riski tarkoittaa.
Yksi kiinnostava alue on osaamisen todentaminen. Digitaaliset oppimisverkostot, mikrosertifikaatit, simulaatiot ja tekoälytuettu palaute voivat muuttaa sitä, miten osaaminen tehdään näkyväksi. Olisi hyvä tunnistaa, mihin osaamisiin mikrosertifikaatit sopivat ja mihin eivät.
AI-avusteinen kirjaaminen, etävastaanoton toimintamallit, sensoridatan tulkinta, tietosuoja, robotiikan käyttö tai teknologian eettinen arviointi voivat olla osaamisalueita, joissa rajattu todentaminen on järkevää. Vaativa kliininen kokonaisvastuu tai säännelty ammattipätevyys eivät sen sijaan taivu kevyiksi osaamismerkeiksi ilman, että luottamus ja vastuu hämärtyvät.
Osaamisen johtamisen pitäisi siis olla HR:n strateginen kyvykkyysjärjestelmä. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään kolmea kerrosta – teknologiaseurantaa, kyvykkyyskarttaa ja todentamisen mallia. Teknologiaseuranta vastaa kysymykseen, mitkä teknologiat/teknologiaryhmät muuttavat osaamistarpeita. Kyvykkyyskartta kertoo, mitä osaamista nykyinen ja tuleva palvelumalli vaativat. Todentamisen malli määrittää, miten osaaminen näytetään, päivitetään ja tunnistetaan yli yksikkörajojen.
Suurin virhe olisi kouluttaa ihmisiä yksittäisiin työkaluihin ilman toimintamallin muutosta. Silloin koulutetaan käyttöliittymää, mutta ei rakenneta kyvykkyyttä. Parempi kysymys kuuluu, että miten työn, vastuun, osaamisen, luottamuksen ja arvioinnin järjestelmä muuttuu, jos nämä teknologiat yleistyvät?
3. Radikaalit teknologiat testaavat jaettuja arvoja
Kolmas näkökulma on arvojen näkökulma. Radikaalit teknologiat eivät ole hyvinvointialueille vain tuottavuus-, digitalisaatio- tai innovaatiokysymys. Ne testaavat alueen ja organisaation jaettuja arvoja.
Julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon perinteisiä arvoja ovat esimerkiksi yhdenvertaisuus, ammatillisuus, luottamus, yksityisyys, turvallisuus, julkinen vastuu ja väestötason ajattelu. Teknologinen murros ei välttämättä kumoa näitä arvoja, mutta se muuttaa niiden käytännöllistä sisältöä.
Yhdenvertaisuus on tästä hyvä esimerkki. Perinteisesti yhdenvertaisuus on usein tarkoittanut sitä, että palvelujen pitäisi olla samojen sääntöjen mukaisia kaikille. Personoitu lääketiede, genomidiagnostiikka, biomarkkerit, jatkuva seuranta ja tekoälypohjainen riskien tunnistaminen vievät kuitenkin kohti eriytyneempiä palvelupolkuja. Silloin yhdenvertaisuuden kysymys ei ole enää vain se, saavatko kaikki samaa, vaan se, milloin erilainen kohtelu on oikeudenmukaista ja milloin se muuttuu eriarvoisuudeksi.
Tämä on vaikea mutta väistämätön kysymys. Jos yksilöllisempi hoito kohdentaa apua paremmin, saman palvelun tarjoaminen kaikille voi olla huonoa yhdenvertaisuutta. Mutta jos yksilöllisyydestä hyötyvät ensin ne, joilla on parempi terveyslukutaito, paremmat laitteet tai vahvempi kyky navigoida järjestelmässä, personointi voi lisätä eriarvoisuutta.
Luottamus muuttuu yhtä lailla. Aiemmin julkinen toimija on voinut nojata pitkälti institutionaaliseen luottamukseen – olemme julkinen viranomainen, meillä on ammattilaiset, noudatamme sääntelyä ja virallisia hoitosuosituksia. Tämä ei jatkossa välttämättä riitä. Jos potilas saa tekoälyltä tulkinnan, käyttää omaa sensoridataa, seuraa vertaistietoa, ostaa yksityisen testin tai hyödyntää kaupallista terveyssovellusta, julkinen toimija ei ole enää ainoa terveystiedon portinvartija.
Siksi luottamuksen pitää näkyä toimintamallissa. Päätösten pitää olla selitettävissä. Datan käytön pitää olla ymmärrettävää. Tekoälyjärjestelmiä pitää voida auditoida. Potilaalla pitää olla mahdollisuus kysyä, oikaista ja tarvittaessa kiistää. Vastuun pitää olla näkyvää myös silloin, kun palvelun taustalla on algoritmi, toimittaja, alustaratkaisu tai automaattinen sääntö.
Autonomia on kolmas arvo, joka joutuu paineeseen. Itsehoito, kotiseuranta, digitaaliset palvelut ja henkilökohtaiset suositukset voidaan kehystää voimaantumisena. Usein ne voivat sitä ollakin. Ihmiset voivat saada parempaa tietoa, varhaisempaa tukea ja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan terveyteensä.
Mutta sama kehitys voi myös muuttua vastuun siirtämiseksi yksilölle. Jos palvelujärjestelmä on kuormittunut, itsehoidon ja digitaalisen seurannan retoriikka voi peittää alleen sen, että ihminen jätetään selviytymään markkinoiden, sovellusten ja epävarman tiedon varaan. Tämä koskee erityisesti iäkkäitä, vähän digitaalisia taitoja omaavia, moniongelmaisia asiakkaita ja niitä, joiden elämäntilanne ei tue omaehtoista teknologian hyödyntämistä.
Yksityisyys on myös keskiössä. Monet lupaavimmista teknologiapoluista edellyttävät arkaluonteista dataa – genomitietoa, sensoridataa, kotiseurannan dataa, tekoälyn analysoimaa terveystietoa, henkilökohtaisia terveystietovarantoja ja organisaatiorajat ylittävää tiedon käyttöä. Jos yksityisyys nähdään vain esteenä innovaatiolle, järjestelmä menettää legitimiteettiä. Jos se nähdään luotettavan innovaation ehtona, siitä tulee strateginen voimavara.
Arvojen näkökulmasta raporttia voisi käyttää hyvinvointialueella eräänlaisena arvostressitestinä. Jokaisen merkittävän teknologiapolun kohdalla pitäisi kysyä esim. mitä yhteistä arvoa tämä vahvistaa, mitä se heikentää, kuka hyötyy ensin, kuka saa lisää päätösvaltaa, voiko päätöksen selittää ja korjata, ja mikä pitää säilyttää ihmisen kontrollissa?
4. Kyse ei ole vain teknologiasta vaan paradigmojen muutoksesta
Neljäs näkökulma liittyy paradigmoihin. Tämä on ehkä kiinnostavin mutta myös vaikein taso. Radikaalien teknologioiden merkitys ei ole vain siinä, että ne tuovat uusia välineitä olemassa olevaan järjestelmään. Ne voivat haastaa järjestelmän taustalla olevia oletuksia. Nämä muutokset ovat jo käynnissä, mutta radikaalit teknkologiat kiihdyttävät kehitystä.
Ensimmäinen muutos on siirtymä standardoidusta julkisesta terveydenhuollosta kohti personoitua ja kerrostunutta terveydenhuoltoa. Nykyinen järjestelmä rakentuu väestötason suosituksille, ammattihenkilöiden tulkinnalle, yhtenäisille säännöille ja institutionaaliselle luottamukselle. Nouseva logiikka kytkee ehkäisyn, diagnostiikan, hoidon valinnan, ravitsemuksen ja itsehoidon yhä enemmän yksilöllisiin molekyyliprofiileihin, biomarkkereihin, genomitietoon, tekoälytulkintaan ja jatkuvaan monitorointiin. Tämä ei ole vain parempaa kohdentamista. Se muuttaa käsitystä oikeudenmukaisesta palvelusta.
Toinen muutos on siirtymä klinikkakeskeisestä hoidosta kotiin ja arkeen ulottuvaan jatkuvaan hoivaan ja seurantaan. Perinteisesti hoito rakentuu vastaanottojen, laitosten, sairaaloiden ja ammattilaisten kohtaamisten ympärille. Kotiseuranta, etäpalvelut, puettavat laitteet, älypuhelindiagnostiikka ja tekoälytuettu seuranta siirtävät osan toiminnasta kodin ja arjen ympäristöihin. Tämä voi lisätä saavutettavuutta ja varhaista puuttumista, mutta samalla se luo hälytyskuormaa, riippuvuutta yhteyksistä, kyberturvariskejä ja epäselviä vastuita.
Kolmas muutos koskee ammatillista auktoriteettia. Diagnostiikka ja hoitopäätökset ovat perinteisesti olleet vahvasti lisensoitujen ammattilaisten ja virallisten instituutioiden kontrollissa. Tulevaisuudessa tekoälyjärjestelmät, genomilaboratoriot, potilassovellukset, laiteyritykset, alustat ja potilaat itse voivat osallistua terveystiedon tulkintaan. Tämä ei ole vain tekninen muutos. Se on ammatillinen, oikeudellinen ja institutionaalinen konflikti. Kuka saa tulkita? Kuka voi ohittaa tekoälyn? Kuka selittää päätöksen potilaalle?
Neljäs muutos on siirtymä paternalistisesta kansanterveyslogiikasta itsehoidon, itsemonitoroinnin ja terveyskuluttajuuden suuntaan. Kansalaiset tulevat vastaanotolle yhä useammin mukanaan omaa dataa, tekoälyn tulkintoja, testituloksia ja vertaistietoa. Tämä voi lisätä toimijuutta, mutta se voi myös lisätä virhetulkintoja, ylitutkimista, ristiriitoja ammattilaisten kanssa ja altistumista kaupallisille intresseille.
Viides muutos liittyy dataan. Vanha refleksi on suojata arkaluonteista dataa rajaamalla pääsyä ja pitämällä järjestelmät erillään. Uusi haaste on monimutkaisempi, kun mietitään, miten mahdollistetaan hyödyllinen oppiminen yli organisaatiorajojen ilman, että raakadataa keskitetään tarpeettomasti tai että syntyy uusia väärinkäytön, uudelleentunnistamisen ja toimittajalukkojen riskejä? Yksityisyyttä suojaavat analyysit ja henkilökohtaisen datan siirrettävyys eivät ole vain teknisiä ratkaisuja. Ne muuttavat kysymystä siitä, kuka oppii datasta ja kuka hallitsee oppimisen tuloksia.
Kuudes muutos liittyy julkiseen valtaan. Hyvinvointialue voi muodollisesti vastata palvelujen järjestämisestä, mutta käytännön valtaa voi siirtyä niille, jotka hallitsevat dataa, algoritmeja, pilviympäristöjä, laitteita, rajapintoja, sertifiointia ja potilaskäyttöliittymiä. Silloin hankintapäätökset eivät ole vain ICT-päätöksiä. Ne ovat hallinnan arkkitehtuuria.
Paradigmatasolla keskeinen kysymys ei siis ole se, että mitä teknologioita on tulossa, vaan mitkä soten nykyiset oletukset lakkaavat toimimasta, jos nämä teknologiat kypsyvät yhdessä?
5. Verkostot ja yhteistyö muuttuvat strategiseksi kyvykkyydeksi
Viides havainto liittyy yhteistyöhön ja verkostoihin. Teknologinen murros tekee sidosryhmäjohtamisesta aiempaa vaikeampaa. Kyse ei ole enää vain kuulemisesta, kumppanuuksista tai osallistamisesta. Kyse on muuttuvan ekosysteemin hallinnasta.
Perinteinen malli on suhteellisen selkeä. Julkinen toimija suunnittelee ja järjestää, ammattilaiset tuottavat palveluja, kansalaiset käyttävät palveluja ja toimittajat toimittavat järjestelmiä tai laitteita. Nouseva malli on kuitenkin sotkuisempi. Kansalaiset tuottavat dataa. Tekoäly tulkitsee. Toimittajat tarjoavat kriittistä infrastruktuuria. Potilasyhteisöt ja vertaistieto vaikuttavat käyttäytymiseen. Ammattilaiset valvovat, tulkitsevat ja joskus vastustavat. Sääntelijät määrittävät reunaehtoja. Verkostot koordinoivat toimintaa organisaatiorajojen yli.
Tässä ympäristössä yhteistyö ei ole pehmeä lisä vaan toiminnan edellytys.
Kansalaiset ja potilaat eivät ole vain palvelujen käyttäjiä. Heistä tulee aktiivisia verkostotoimijoita, jotka ovat omaa dataa tuottavia, sovelluksia käyttäviä, vertaistietoa hyödyntäviä, itsehoitoa tekeviä ja välillä myös virallista tietoa epäileviä toimijoita. Riskinä on, että hyvinvointialue (ja kansalliset instituutiot) menettää roolinsa luotettavana terveystiedon tulkitsijana.
Ammattilaiset voivat jäädä teknologisen murroksen kompastuskiveksi. Jos tekoälydiagnostiikkaa, itsehoitotyökaluja, genomitietoa, apuvälineteknologiaa tai etäseurantaa otetaan käyttöön ilman ammattilaisten osallistumista, seurauksena voi olla vastarintaa, symbolista torjuntaa tai passiivista käyttämättömyyttä. Teknologia voi olla teknisesti toimiva mutta organisatorisesti olematon.
Siksi ammattilaisia ei pidä kohdella vain käyttöönoton esteenä. Heidät pitäisi nähdä legitimiteetin yhteissuunnittelijoina. Mitä jää ihmisen harkintaan? Milloin tekoälyn ehdotus pitää tarkistaa? Miten ammatillinen identiteetti rakentuu uudelleen, jos osa työstä siirtyy suorittamisesta valvontaan, tulkintaan, poikkeamien käsittelyyn ja vuorovaikutukseen?
Toimittajien rooli muuttuu yhtä lailla. Osa toimittajista ei ole jatkossa vain järjestelmä- tai laitetoimittajia, vaan infrastruktuuritason toimijoita. Ne voivat hallita datan pääsyä, tekoälymalleja, yhteentoimivuutta, identiteettiratkaisuja, alustasääntöjä ja sertifiointiriippuvuuksia. Tällöin toimittajahallinta muuttuu valtarakenteiden hallinnaksi.
Siksi hankinnassa ei pitäisi ostaa vain järjestelmää vaan hallita riippuvuutta. Ei mustia laatikoita ilman auditointia. Ei alustoja ilman irtautumisoikeuksia ja datan siirrettävyyttä. Ei tekoälyä ilman valitus- ja ohitusreittejä. Ei datakumppanuuksia ilman vastuun määrittelyä. Ei pilotteja ilman skaalauksen ja hallinnan mallia.
Yhteistyön vaikein kohta voi lopulta olla data. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö edellyttää yhä enemmän datan liikkumista perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, sosiaalipalvelujen, kuntien, yksityisten toimijoiden, järjestöjen, tutkimuksen, teknologiatoimittajien, kansalaisten ja kansallisten tietoinfrastruktuurien välillä.
Kuka saa pääsyn mihinkin dataan? Kuka hyötyy yhteisistä malleista? Kuka kantaa riskin, jos data on väärää? Kuka voi kiistää tekoälyn tulkinnan? Kuka omistaa julkisesta datasta syntyvän oppimisen? Miten pienemmät toimijat pääsevät mukaan ilman, että alustojen omistajat saavat liikaa valtaa?
Tämän vuoksi verkostojohtamiseen tarvitaan uusia rutiineja. Teknologia-sidosryhmävaikutusten kartoitus, luottamus- ja legitimiteettiarvio, toimittajariippuvuuksien tarkastelu, kansalais- ja potilasfoorumit, poikkisektorinen datanhallinnan rakenne ja verkostojen heikkojen signaalien seuranta ovat keskeisiä hallinnan tehtäviä.
6. Strategiassa teknologinen murros pitää nostaa toimintalogiikan tasolle
Kuudes näkökulma kokoaa edelliset yhteen. Hyvinvointialueen strategiassa radikaaleja teknologioita ei pitäisi käsitellä irrallisena digitalisaatio- tai innovaatiolukuna. Ne pitäisi tunnistaa toimintaympäristön ja toimintalogiikan muutoksena.
Strateginen kysymys on, kuinka nämä teknologiakimput muuttavat palvelumalleja, osaamista, tiedonhallintaa, luottamusta, johtamista, vastuita ja valtasuhteita?
Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että raporttia voi käyttää strategian stressitestiin. Missä nykyinen strategia olettaa, että hoito säilyy pääosin instituutiokeskeisenä, ammattilaisvälitteisenä ja episodisena? Missä se valmistautuu siihen, että hoito voi olla jatkuvampaa, datarikkaampaa, yksilöllisempää ja kansalaislähtöisempää? Missä strategia nojaa vanhaan malliin, vaikka toimintaympäristön paineet viittaavat toiseen suuntaan?
Toiseksi teknologiat pitäisi kääntää hallintakysymyksiksi. Tekoälydiagnostiikka ei ole vain tekoälykysymys, vaan vastuun ja päätöksenteon kysymys. Puettavat laitteet eivät ole vain laitekysymys, vaan kysymys siitä, miten kansalaisen tuottama data muuttuu käyttökelpoiseksi näytöksi. Genomiikka ei ole vain lääketieteellinen kehitys, vaan kysymys yhdenvertaisuudesta ja priorisoinnista. Datan siirrettävyys ei ole vain tekninen arkkitehtuuri, vaan kysymys siitä, kuka hallitsee asiakas- ja potilastiedon virtoja. Digitaaliset osaamistodisteet eivät ole vain HR-innovaatio, vaan kysymys siitä, miten osaaminen todistetaan, kun työnkuvat muuttuvat nopeammin kuin muodollinen koulutus.
Kolmanneksi strategian pitäisi tunnistaa konfliktit, ei vain mahdollisuudet. Teknologiapuheessa korostuvat usein tehokkuus, saatavuus, personointi ja innovaatiot. Ne ovat tärkeitä, mutta hyvinvointialueen johdon kannalta vähintään yhtä tärkeitä ovat konfliktit – yhdenvertaisuus vastaan personointi, ammatillinen harkinta vastaan algoritminen suositus, autonomia vastaan hylkääminen, datahyöty vastaan yksityisyys, innovaatio vastaan legitimiteetti, keskitetty julkinen ohjaus vastaan alustariippuvuus.
Neljänneksi strategiaan tarvitaan jatkuva ennakointimekanismi. RTI:n kaltaisen aineiston hyöty ei toteudu, jos sitä käytetään kerran työpajassa ja unohdetaan. Hyödyllisempää olisi rakentaa säännöllinen seurantarutiini johtoryhmälle – mitä tapahtuu tekoälyn sääntelyssä, hankintakriteereissä ja vastuissa? Siirtyykö kliininen tekoäly piloteista normaaliprosesseihin? Muuttuuko etä- ja kotiseuranta osaksi hoitosuunnitelmia? Yleistyykö potilaan hallitsema datan siirrettävyys? Eteneekö genomidiagnostiikka rutiinipolkuihin? Missä syntyy julkista vastareaktiota yksityisyydestä, automaatiosta, eriarvoisuudesta tai algoritmisesta kohtelusta?
Viidenneksi strategiaan tarvitaan portfoliologiikka. Kaikkea ei pidä tehdä heti. Osa teknologioista kuuluu seurantaan, osa valmisteluun, osa rajattuihin kokeiluihin ja osa institutionalisoitavaksi osaksi palvelumallia. Hyvä portfolio erottaa toisistaan seuraamisen, valmistautumisen, pilotoinnin ja juurruttamisen. Erityisen tärkeää on, ettei korkea vaikutusarvio muutu automaattisesti hankintasuositukseksi. Vaikutus, kypsyys, toivottavuus ja paikallinen sovellettavuus ovat eri asioita.
Käytännössä hyvinvointialue voisi rakentaa strategiaan esimerkiksi seuraavat portfoliot – tekoäly ja päätöksenteon tuki, personoitu ja ennakoiva terveys, etä- ja kotiin vietävä hoiva, osaaminen ja työn muutos sekä data ja yhteentoimivuus. Näin strategia ei jäisi yksittäisiin AI-pilotteihin, vaan tunnistaisi teknologisen muutoksen järjestelmätason vaikutukset.
Mitä tästä seuraa hyvinvointialueen johtamiselle?
Tiivistetysti, radikaalit teknologiat eivät ole hyvinvointialueille ensisijaisesti teknologiakysymys. Ne ovat kysymys siitä, miten julkinen sote-organisaatio kykenee johtamaan muuttuvaa tiedon, vastuun, osaamisen, luottamuksen ja vallan järjestelmää.
Tämä tarkoittaa, että teknologinen ennakointi pitäisi tuoda lähemmäs hyvinvointialueiden strategista johtamista. Ei irrallisena trendikatsauksena, vaan osana päätöksentekoa, hankintoja, osaamisen johtamista, palvelustrategiaa, riskienhallintaa, tiedonhallintaa ja verkostojen johtamista.
Hyvinvointialueen ei tarvitse eikä pidä lähteä jokaisen teknologian perään. Mutta sen pitää ymmärtää, millaisia muutospaineita teknologiat voivat yhdessä synnyttää. Se tarvitsee kyvyn sanoa ainakin kolme asiaa – mitä seuraamme, mihin valmistaudumme ja mitä emme halua tehdä, vaikka teknologia sen mahdollistaisi.
Tässä on myös kriittinen kohta. Teknologinen murros ei automaattisesti tee palvelujärjestelmästä parempaa, tasa-arvoisempaa tai vaikuttavampaa. Se voi parantaa varhaista tunnistamista, tukea kotona asumista, vapauttaa ammattilaisten aikaa ja tehdä palveluista yksilöllisempiä. Mutta se voi myös lisätä eriarvoisuutta, siirtää vastuuta kansalaisille, kasvattaa toimittajariippuvuutta, hämärtää ammatillista vastuuta ja heikentää julkista luottamusta.
Siksi varsinainen johtamiskysymys ei ole, ovatko radikaalit teknologiat mahdollisuus vai uhka. Ne ovat molempia. Olennaista on, millaisilla arvoilla, rakenteilla, osaamisella ja hallintamalleilla hyvinvointialueet niitä lähestyvät.
Jos huomio jää teknologialistaan, analyysi jää pinnalliseksi. Jos huomio kohdistetaan muuttuviin toimintalogiikkoihin, RTI:n kaltainen aineisto voi toimia hyödyllisenä välineenä strategiselle ennakoinnille.
Ehkä juuri tämä on raportin kiinnostavin anti hyvinvointialueille? Se ei pakota kysymään vain, mitä teknologiaa on tulossa, vaan millaiseksi julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto on muuttumassa, jos tieto, osaaminen, päätöksenteko, vastuu ja luottamus järjestyvät uudelleen teknologioiden ympärille.
Vastaa