Manon Steursin väitöskirja tarkastelee Integrated Community Carea (ICC) vastauksena tilanteeseen, jossa pitkäaikaiset ja monimutkaiset tuen tarpeet lisääntyvät mutta sosiaali- ja terveyspalvelut on pitkälti rakennettu yksittäisiin, ammattilaisen ratkaistavissa oleviin ongelmiin. Tutkimuksessa ICC tarkoittaa henkilölähtöistä ja paikalliseen yhteisöön kiinnittyvää tapaa organisoida hoivaa, jossa ammattilaisten lisäksi mukana ovat esimerkiksi läheiset, naapurit, vapaaehtoiset ja muut paikalliset toimijat.

Heikko signaali ei ole yhteisöllinen hoiva sinänsä, vaan se, mitkä palvelut ja miten integroidaan. Perinteisessä palveluintegraatiossa pyritään yhdistämään organisaatioita, ammattilaisia ja palvelupolkuja. Väitöskirjan aineistossa integraation kohteeksi nousee laajempi paikallinen kapasiteetti. Tuodaan yhteen ihmisen ympärillä oleva ammatillinen ja epävirallinen tuki, yhteisön suhteet, paikallistieto ja muut voimavarat. Tutkimuksen mukaan tällainen yhteistyö ei kuitenkaan synny tai pysy voimissaan itsestään, vaan sitä täytyy aktiivisesti organisoida ja koordinoida sote-järjestelmän toimesta.

Suomessa tämä voisi merkitä asteittaista muutosta siinä, miten esimerkiksi ikääntyneiden kotona asumista, mielenterveyttä tai pitkäaikaissairauksien kanssa pärjäämistä tuetaan. Hyvinvointialueen ratkaistavana kysymyksenä ei olisi vain se, mitä palveluja henkilölle järjestetään, vaan myös se, mitä henkilön omassa elinympäristössä on jo olemassa ja miten nämä voimavarat voidaan kytkeä turvallisesti kokonaisuuteen. Palvelutarpeen arviointi voisi siten vähitellen laajentua palvelujen kartoittamisesta myös sosiaalisen ja paikallisen tukiverkoston tunnistamiseen.

Tämä muuttaisi julkisen soten roolia. Osa työstä voisi siirtyä yksittäisten suoritteiden tuottamisesta verkostojen rakentamiseen, yhteensovittamiseen ja paikallisen toimintakyvyn vahvistamiseen. Tutkimus korostaa, että tällainen toimintatapa edellyttää luottamusta, legitimiteettiä ja paikallista omistajuutta sekä kykyä jatkuvasti oppia ja mukauttaa toimintaa. Aikamoisen laajaa yhteistyötä HVA-kunta sektorilla sekä muidenkin sidosryhmien välillä. Siten standardoitua ICC-mallia tuskin voidaan levittää alueelta toiselle samalla tavalla.

Riskinä voi olla, että yhteisöllisyydestä tulee vain keino siirtää julkisen palvelujärjestelmän vastuuta läheisille ja vapaaehtoisille. Väitöskirja korostaa myös epävirallisten toimijoiden kapasiteetin ja rajojen huomioimista. Suomen kannalta ratkaiseva kysymys olisi, pystyykö yhteisölähtöinen integraatio aidosti täydentämään ammatillista tukea ja vähentämään palvelujen pirstaleisuutta ilman, että hoivavastuu tai alueelliset erot kasvavat.

Epävarmuutta tämän suhteen piisaa. Malli istuu huonosti tämänhetkiseen näkemykseen sote-järjestelmän roolista, vaikkakin toisaalta tunnistetaan että asiakaskeskeisyyttä ja heidän läheistensnä roolia tulisi vahvistaa.