Julkaisin tekstin alunperin Linkedinissä 1.8.2022
Yksin asuvien ikääntyneiden muistisairaiden määrä Suomessa kasvaa. Kognitiivisen ja fyysisen toimintakyvyn heiketessä kotona asuminen sisältää useita ongelmia, ja näitä toki yritetään ratkoa eri tasoilla (esim. KATI-ohjelma, Tulevaisuuden kotona asumisen palvelut-hanke). Turvallisuus ja yksinäisyys ovat keskeisiä ongelmia.
Menemättä yksityiskohtiin, kotihoito voi tuoda turvaa ja fyysisen toimintakyvyn salliessa ikääntyneille on tarjolla erilaisia yksinäisyyttä taittavia palveluita. Järjestöillä voi olla tässä myös hyvin tärkeä rooli, tuoden merkityksellisyyttä elämään niin vapaaehtoiselle kuin ikääntyneelle ja hänen omaisilleen.
Väistämättä on kuitenkin pitkiä aikoja jolloin muistisairas ikääntynyt on yksin kotonaan, ja muistisairauden asteesta riippuen tässä voi olla tarve teknologian tuomalle turvalle. Aktiivisuussensorit, kaatumishälyttimet ja videoyhteyslaitteet lisääntyvät hurjaa vauhtia. Ja on vaikea kuvitella lähitulevaisuudessa muuta kehityssuuntaa.
Laitteet tuovat eittämättä turvaa ja mahdollistavat omannäköisen elämän pidempään (+ voinnin heikentymisen ja sairauksien ennakoinnin jne.), mikä on minusta todellakin sellainen kehityskulku, mitä tulee tukea ja mitä kannattaa vahvistaa. En kuitenkaan voi olla miettimättä, että tässäkö se on? Ihmiset elämässä yksin älykodeissaan, henkilökunta ryntäilemässä kaatuneita vanhuksia nostelemaan, omaiset soittelemassa videopuheluita.
Tästä jää jotenkin puuttumaan yhteisöllisyys. Kaikki eivät sitä välttämättä kaipaa, mutta olisi tärkeää että kun mahdollisuudet liikkua oman kodin ulkopuolella heikkenevät, yhteisöllisyys “tuotaisiin” yksilön luo.
Mitä siihen tarvitaan? Innovatiivisia asumisen ja kaupunkisuunnittelun ratkaisuja, järjestöjen toimintaan panostamista vahvasti? VR-/AR-teknologian kehitystä? Liikkumista tukevia ratkaisuja? Omaisten roolin kasvattamista? Miten voisimme vuonna 2042 sanoa että “kyllä meidän maassa vaan onkin mahdollistettu ikääntyneille hyvä elämä” (myös silloin kun heillä on muistisairaus)?